järvellä

Karpalot olivat kypsyneet. Oli myös aurinkoa, keltaisina leimuavia puita ja lauma joutsenia järvellä.

Teki hyvää päästä hetkeksi pois täältä.

karpaloita

Jokohan ne ovat saaneet punaisen pinnan?
Jätän huolet kotiin ja lähden katsomaan.

viisaita ja toden tuntuisia sanoja sanoista ja välittämisestä

...lainaan jälleen Anneli Vainiolta (kirjasta Nimeä vailla):

"Elaine Scarry kirjoittaa, että äärimmäisessä kivussa äänestä tulee ihmiselle tärkeä tilan laajentamisen väline: "Niin kauan kun puhun, minäni ulottuu kauemmaksi kuin ruumiini rajat, ja voin täyttää itseäni suuremman tilan." Ääni ulottuu tilaan kahden ihmisen välissä. Kipeä ihminen voi murtautua vankilastaan huutamalla tai puhumalla toiselle ihmiselle. Jo toisten äänen kuuntelu voi rauhoittaa. (...) Kielen tehtävä ulottuu ajatusten ja tiedon välittämisen yli, se luo sosiaalisia siteitä ihmisten välille. Elaine Scarry jatkaa, että kuunteleva toinen ihminen varjelee äärimmäistä kipua kärsivän ympärillä olevaa tilaa, kunnes tämä itse on jälleen kykenevä sen täyttämään. Kuuntelija pitää maailmaa paikoillaan tai antaa kivulle paikan maailmassa. Siten myötätunto vähentää sairauden ja kivun valtaa, joka muuten uhkaisi nielaista kärsijän elävältä."

(...)

"...intialainen sosiologi Veena Das (...) pohtii kielen kyvyttömyyttä tulkita ja selittää rehellisesti äärimmäistä kärsimystä. (...) Kipu voidaan joko tunnustaa, ts. tuntea myötätuntoa, tai sen olemassaolo voidaan kieltää. Juuri avoimuudesta toisen ihmisen kärsimykselle on viime kädessä kiinni se, kuinka kipupotilasta kohdellaan sairaalassa ja millaiseksi hoitosuhde muodostuu. Siitä on kyse myös silloin, kun näemme, kuulemme tai luemme toisiin ihmisiin kohdistuvia julmuuksia ja kärsimyksiä lähipiirissämme tai maailman toisella puolella. Stanley Cavell on vastannut Veena Dasin ajatuksiin sanoen: "Ihmisen on pakko vastata tähän vetoomukseen joko tunnustamalla kärsimys tai kieltämällä se. Kivun olemassaolon kieltäminen on väkivallanteko. Hiljaisuus jatkaa ja vahvistaa väkivaltaa. Jos se halutaan tunnustaa, meidän täytyy löytää, kerjätä, lainata, varastaa tai keksiä sanat ja oikeat äänensävyt tämän hiljaisuuden rikkomiseksi." Elaine Scarryn mukaan juuri tämä kivun ehdoton vaatimus tulla tunnistetuksi ja tunnustetuksi, "nähdyksi", saa ihmiset myös torjumaan kivun. Torjunnasta on kysymys silloin, kun kipupotilaan kipuun ei uskota ja myös silloin, kun emme halua nähdä sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta ja kärsimystä ympärillämme."

Todellakin, tunnistan omiakin kokemuksiani näistä sanoista. Välittäminen, sanallinen tai sanaton, luo ihmisten välille suhteita ja avaa tiloja, joissa on mahdollista kärsimyksenkin keskellä olla ja hengittää. Aivan pienetkin kokemuksen tunnistavat ja tunnustavat eleet ja sanat ovat tärkeitä ja suuria. Ja toisaalta, ne pienet eleet, jotka eväävät tuon tunnustuksen ja tunnistuksen, ovat vähintäänkin yhtä merkittäviä ja valtavia, sillä niillä on voimaa katkoa suhteita, sulkea liikkumatila kärsivän ihmisen ympäriltä ja tukehduttaa. Ja vielä, kuinka vaikeaa näiden pienten tärkeiden toisen ihmisen kokemuksen tunnistavien ja tunnustavien sanojen ja eleiden osoittaminen voikaan olla, koska kärsimys on jotain sellaista, mikä helposti pakenee sanoja, ja joskus on helpompaa katsoa pois tai vaieta tai vaihtaa puheenaihetta - osallistua väkivallan tekoon.

näin se menee...

...muidenkin nimettömien sairauksien kohdalla:

"Jos selvää ruumiillisen sairauden diagnoosia ei löydy, leimautuminen turhan valittajaksi ja sosiaalisten etuuksien kalastelijaksi on osa kipukokemusta. Leimautumiseen viitataan usein stigman käsitteellä. Alun perin se tarkoitti ruumiiseen leikattua tai poltettua merkkiä, jolla antiikin Kreikassa osoitettiin jotkut ihmiset orjiksi, rikollisiksi tai sosiaalisiksi hylkiöiksi. Näitä henkilöitä pidettiin saastaisina ja vältettävinä. Nykyään käsite viittaa mihin tahansa ominaisuuteen, piirteeseen tai käyttäytymiseen, joka symbolisesti merkitsee kantajansa ei-hyväksytyksi tai alempiarvoiseksi. Stigmaattisiin sairauksiin yhdistetään huonommuutta, moraalista heikkoutta tai syyllisyyttä. Susan Sontag on tarkastellut ruttoa, keuhkotautia, syöpää ja aidsia ja niiden herättämiä mielikuvia eri aikakausien marginalisoivina ja stigmatisoivina tyyppisairauksina. Nykyisin aids täyttää tällaisen tyyppisairauden kriteerit, mutta huonommuus, moraalinen heikkous ja syyllisyys luonnehtivat myös kroonisesta kivusta kärsivän kokemusta ja ympäristön tapaa tulkita tuota kokemusta.
Kroonisesta kivusta kärsivät vaeltavat sairaalasta ja tutkimuksesta toiseen, kodista sairaalaan ja kotona huoneesta toiseen. He etsivät lievitystä, diagnoosia ja sopivaa asentoa. He ovat menettäneet entisen terveen elämänsä ja sosiaalisen identiteettinsä eivätkä ole löytäneet uutta. Muut kroonisia sairauksia sairastavat käyvät tämän vaiheen läpi sairauden alkuvaiheessa, mutta asettuvat sitten sairauden määrittämään uuteen identiteettiin. Heistä tulee vähitellen reumaatikkoja, diabeetikkoja tai syöpäpotilaita. Heidän sairautensa on sellainen, joka jokseenkin ongelmitta noudattaa diagnostisia kriteereitä, asettuu tarjolla olevaan kategoriaan ja tulee nimetyksi.
Krooninen kipu on sairautena diagnostisten kategorioiden ulkopuolella. Se edustaa erilaisuutta, ja tämä ulkopuolelle jääminen voi olla kivun kärsijälle suurempi ongelma kuin itse kipu. Kipu on anomalia ja juuri tämä määrittelemättömyys tekee siitä hirviömäisen. Kipu on kategorioiden välissä, sillä ei ole tarkkaa paikkaa. Se on eräänlaista välitilaa, liminaalista tilaa, kuten myös raskaus ja lähellä kuolemaa oleminen. Liminaalisessa tilassa olevat eivät ole siellä eivätkä täällä, he ovat välissä ja ei-missään, kaikkien kulttuurisesti luokiteltujen kiintopisteiden ulkopuolella. Liminaalisiin tiloihin liittyvä vaarallisuus ymmärretään tarttuvaksi ja liminaalisessa tilassa olevat koetaan muiden taholta likaisina. Victor Turner liittää liminaalisuuden ominaisuuksiksi epäselvyyden, vastakohtaisuuden ja kategorioiden sekaantumisen. Nämä ominaisuudet luonnehtivat myös kroonisesta kivusta kärsivien kokemusta. Heillä ei ole omaa kategoriaa, he ovat kulttuurisesti ja hoitojärjestelmän silmissä nimettömiä ja näkymättömiä." (Anneli Vainio kirjassaan Nimeä vailla: kohtaamisia kivun kanssa.)

tämmöistä tällä kertaa

Eilen se sitten selvisi poliklinikkakäynnin yhteydessä, kenelle hoitamiseni nakki oli napsahtanut. Yleislääkäri, silmälääkäriksi vasta erikoistumassa oleva, hermostunut ja puhumaton, oli sitten pistetty vastaamaan hoidon suunnittelustani. En tiedä kumpi oli enemmän äimänä, kun kerroin, että niin, minähän nyt tosiaankin olen täällä sitä varten, että pitäisi suunnitella tämän neurologistyyppisen diagnosoimattoman sairauteni jatkohoito ja ottaa kantaa siihen, mitä määriä myrkkyjä kitusiini jatkossa napsin. Että oliskohan tohtorilla tähän jotain kantaa tähän asiaan.

Että semmosta.

Pitää sitten vissiin hoitaa tämä lääkityksen purku ihan issesseen. Ei muuta kuin ohjeita googlaamaan.

hiljaisuus

Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta mitään ei tule ulos. Kun riittävän pitkään taistelee tuulimyllyjä vastaan, ei jaksa enää huutaa, kuiskatakaan. Kun riittävän monta kertaa tulee vaietuksi tai maahan painetuksi, hiipuu usko siihen, että sanoin voisi rakentaa siltoja toisten ihmisten luo ja tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Sanat katoavat, ja lopulta halu sanoa.

On ollut monessa mielessä aika raskas ja turhauttava viikko. Tänään tuntuu jo paremmalta. Sanat antavat silti vielä odottaa itseään.

seiskani

Sain Helmiltä tällaisen tunnustuksen - kiitos kaunis!
Tarkoitus on, että tunnustuksen saaja kertoo itsestään seitsemän asiaa ja laittaa palkinnon sitten eteenpäin valitsemilleen henkilöille.
Tässäpä minun seiskani:

1. Olen sellainen ihminen, joka haluaa yrittää olla vähän naivi, sinisilmäinen ja uskoa hyvään, vaikka todellisuus monesti muuta väittää. Inhoan "pelaamista", epärehellisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta yli kaiken.

2. Olen aika luonnonlapsi, mitä ulkonäköasioihin tulee. Tajusin juuri, että sama ja ainoa poskipuna, jota käytän, on ollut minulla jostain... hmm, 90-luvun alkupuolelta saakka. Uhkaa tosin käydä vähiin jo. :)

3. Olen sitä mieltä, että Dracula Piller auttaa vaivaan kuin vaivaan.

4. Tykkään yrittää eksyttää itseäni hieman ollessani vieraassa tai suuressa kaupungissa. Vierailla kujilla harhailu on jännää. Kunhan on taksiraha varattuna, jos on liian jännää.

5. Haluaisin vielä joskus asua maalla hiljaisuuden ja luonnon keskellä. En tiedä, olisiko minusta maalla asujaksi, mutta haluaisin ainakin kokeilla.

6. Mielestäni 80-lukulainen ja sitä tuoreempi auto on uusi. Olen maussani (pätee muuhunkin materiaan kuin autoihin) toivottoman jämähtänyt 60- ja 70-luvuille. Jos shoppailen, shoppailen yleensä kirppiksillä, kierrätyskeskuksissa tai roskalavoilla.

7. Olen aikamoinen sottapytty. Tuolit täyttyvät pinoista ja villakoirat saavat rauhassa pölistä nurkissa. Mutta pöytien ja tasojen pitää olla siistejä, jotta niiden ylle pääsee nyhjäämään kirjojen ja teekupin kanssa.

Itse haluan ojentaa tämän tunnustuksen ihanaisille, inspiroiville Ilonalle, Junikalle ja Sannalle.

kun ei pysty kirjoittamaan, on kirjoitettava

"Toisen esimerkin kirjoittamisprosessista antaa Marguerite Duras. Hän kertoo teoksessaan Kirjoitan (2005, 60-61): "Pitää kirjoittaa. En pysty. Kukaan ei pysty. On sanottava: en pysty. Ja silloin kirjoittaa." Vähän myöhemmin hän lisää: "Jos tietäisi jotain siitä, mitä aikoo kirjoittaa ennen kuin siihen ryhtyy, ennen kuin kirjoittaa, ei kirjoittaisi koskaan. Se ei maksaisi vaivaa." Duras on Duras, mutta tärkeä sanoma hänelläkin on: antaa kynän viedä. Voi olla niin, ettei kieltä ole tai se ei ole omaa kieltä - tai yhtäkkiä kieli löytyy, yhteys solmiutuu ... jokin ele, teko tai kommentti, hiljaisuus tai läheisyys, on siihen auttanut."

(Heli Mertanen kirjassa Sanat jotta hoitaisimme, toim. Juhani Ihanus.)

ulos poterosta

Eilen sitten kaivauduin poterostani ulos ihmisten ilmoille ja marssin työväenopistolle valokuvauskurssin ensimmäiseen kokoontumiseen. Hermostutti melkein enemmän kuin sairaalaan tutkimuksiin mennessä, mikä kertonee siitä, että taisi olla jo aikakin patistaa itseään sosiaalisuuteen ja ns. normaalin elämän pariin. Pitäisiköhän olla ihan pikkuisen jopa huolissaan siitä, että sairaalaan mennessä olo on turvallisempi ja "normaalimpi" kuin ns. terveiden maailmaan osallistuessa; olenko kotiutumassa liiaksi sairaan rooliin enkä kohta enää osaa tai edes halua palata tavalliseen elämään? En taida kuitenkaan huolestua tästä havainnosta, sillä tiedän sille löytyvän selityksen tilanteestani, siitä miten olen joutunut taistelemaan sen eteen, että oireeni ja sairauteni otetaan vakavasti ja että kelpaan sairaan (ja sitä kautta tutkittavan, hoidettavan ja tuettavan) rooliin. Koko elämä on pyörinyt sairauden ja sairastamisen ympärillä, kun on ollut pakko tehdä jatkuvasti töitä sen eteen, että tulee kuulluksi ja pääsee tarvittaviin tutkimuksiin. Ihmekö tuo, jos sairastamisen arki on käynyt tutummaksi ja tavanomaisemmaksi kuin se arki, jota terveet ihmiset elävät? En minä silti ole "kotia" löytänyt sairastamisen maailmastakaan, vaellan sielläkin muukalaisena vailla nimeä ja diagnoosia. En kuulu vieläkään minnekään. Olen väleissä ja rajoilla, hahmoton ja nimetön, enemmän kotona sairaiden puolella, koska on pakko keskittyä "sairastamiseen" saadakseen hoitoa ja tutkimuksia, mutta yhä vahvemmin yritän kurkottaa terveiden maailman puolelle, sillä sinne haluan.

Niin, taisin olla kirjoittamassa siitä kurssista. Hermoiluni oli turhaa, kokoontumisessa oli mukava ja rento tunnelma ja osasin yllättävän hyvin sovittautua joukkoon. Ensimmäisellä kerralla ei vielä opittu uutta, vaan käytiin läpi kurssin tavoitteita ja kurssilaisten opetusta koskevia odotuksia. Odotan seuraavia tapaamisia ja tulevia kuvausretkiä varovaisen innostuneena. On ihanaa saada oppia uusia asioita ja huomata osaavansa ja kykenevänsä. On hienoa saada kehittää taitoja, joista on hyötyä sekä oman kuntoutumisensa kannalta (valokuvaus on minulle itserefletiota ja yksi itsehoidon keino), että ehkä sitten joskus siinä elämässä, joka tuolla jossain odottaa. On mukavaa kuulua johonkin joukkoon, jossa saa jakaa jonkin rakkaan asian ja antaa ja saada tukea ja kannustusta. Toivottavasti jaksan käydä kurssin loppuun, tänäänkin eilisillan riennot kostautuvat vuoren kokoisena väsymyksenä ja kuumeiluna. Luulen kuitenkin, että tässä hyödyt ylittävät haitat - olen valmis kärsimään fyysistä huonovointisuutta, jos saan siitä vastineena valoa, iloa, tukea ja toiveikkuutta.

menin metsään

Menin metsään, ihan huvikseni. Mukaani otin vain kameran. Ämpärit ja pussit saivat jäädä marja- ja sienireissuja, jollainen tämä ei olisi, odottamaan. Nyt vain kävelisin, hengittäisin syvään, haistelisin ja maistelisin syksyä, ihmettelisin elämää ympärilläni.

Oli ihanaa. Rentouduin ja rauhotuin. Metsässä kävelemisellä ja kameran linssin läpi mietiskelyllä on usein se vaikutus. Tarvitsin sitä. Tarvitsin, ja osasin sen itselleni sallia. Aina ei ole ollut niin. Aina en olisi osannut "vain olla" ja ihmetellä. Lempeys ja suvaitsevaisuus itseä ja omia tarpeita kohtaan on asia, jota opettelen ja jota näemmä myös opin. Sen huomaamisesta tulee hyvä mieli.

luen

Että minä rakastan kirjoja! Olen ikävöinyt niitä ja lukemista paljon enemmän kuin olen tiennyt - tai myöntänyt, pelätessäni joutuvani luopumaan näistä asioista ja siksi vähätellessäni niiden merkitystä. Nyt näen taas lukea ja otan tästä ylellisyydestä irti kaiken, minkä voin. Olen enemmän elossa kuin aikoihin. Runot ja romaanit saavat rinnalleen hiljalleen teoriapitoisempiakin tekstejä, joita lueskelen rauhalliseen tahtiin. Huomaan ilokseni pääni toimivan niin hyvin, että jaksan seurailla toisten ihmisten sanallistamia ajatuskulkuja, vaikka omia sanoja ei vieläkään juuri ole. Tällä hetkellä lueskelen muun muassa kirjaa, joka käsittelee terapeuttista kirjoittamista. Ehkä se avaa minussa jotain.

tämä syksy

Tänä aamuna olo on valoisa ja kevyt. Tämä syksy tuntuu erilaiselta, lupaavammalta. Täytän kalenteriani merkinnöillä asioista ja tapahtumista, jotka kertovat itselleni tekemästäni lupauksesta ryhtyä ponnistelemaan kohti hyvää oloa. Aion ryhtyä herättelemään aistivaa ja tuntevaa minääni jostain tämän sairastelun syväjäädyttämän olemukseni uumenista. Tänä syksynä opettelen jälleen katsomaan asioita sekä löytämään takaisin omaan ruumiillisuuteeni. Saan paikan kaikille niille kursseille, joille olen hakemassa. En malttaisi odottaa.