Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta mitään ei tule ulos. Kun riittävän pitkään taistelee tuulimyllyjä vastaan, ei jaksa enää huutaa, kuiskatakaan. Kun riittävän monta kertaa tulee vaietuksi tai maahan painetuksi, hiipuu usko siihen, että sanoin voisi rakentaa siltoja toisten ihmisten luo ja tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Sanat katoavat, ja lopulta halu sanoa.
On ollut monessa mielessä aika raskas ja turhauttava viikko. Tänään tuntuu jo paremmalta. Sanat antavat silti vielä odottaa itseään.
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Antaa niitten sitten odottaa ihan rauhassa. Välillä ei vain mitään tule!!
VastaaPoistaMekin ootellaan täällä aina ihan rauhassa sun uusia kirjotuksia ja valtavan ihania valokuvia :) Halitus
Kiitos Sanna. :) *halaus*
VastaaPoistaVoi kun olis jumissa pelkästään kirjoittamisen kanssa, mutta kun joskus iskee semmoinen totaaliväsymys ja uskon puute mallia "kaikki mitä sanon tai teen on turhaa, miksi siis enää yrittää mitään". On ollut aika vaikeaa saada hoitoasioita järjestymään uudessa sairaalassa, seinille pitää jaksaa huudella, diagnoosi helpottaisi kummasti näitä asioita, nyt kukaan ei tiedä mitä tehdä eikä ota vastuuta ja tuntuu että olen ihan yksin ongelmieni ja näiden kamalien lääkkeideni armoilla... ja sitten tulee semmoinen lamaantunut olo joka helposti laajenee vähän kaikkeen olemiseen ja alkaa tuntua siltä ettei kukaan voi ymmärtää ja miksi siis edes yrittää sanoa mitään. Inhottava, toivoton tunne, joka onneksi menee yleensä ohi muutaman päivän märehtimisellä, sitten iskee yleensä sisuuntuminen ja taas jaksaa vähän huudella. :)
Voimia tulin toivottamaan!!
VastaaPoista-Helmi
kiitos Helmi. niitä tarvitaan.
VastaaPoista