ulos poterosta

Eilen sitten kaivauduin poterostani ulos ihmisten ilmoille ja marssin työväenopistolle valokuvauskurssin ensimmäiseen kokoontumiseen. Hermostutti melkein enemmän kuin sairaalaan tutkimuksiin mennessä, mikä kertonee siitä, että taisi olla jo aikakin patistaa itseään sosiaalisuuteen ja ns. normaalin elämän pariin. Pitäisiköhän olla ihan pikkuisen jopa huolissaan siitä, että sairaalaan mennessä olo on turvallisempi ja "normaalimpi" kuin ns. terveiden maailmaan osallistuessa; olenko kotiutumassa liiaksi sairaan rooliin enkä kohta enää osaa tai edes halua palata tavalliseen elämään? En taida kuitenkaan huolestua tästä havainnosta, sillä tiedän sille löytyvän selityksen tilanteestani, siitä miten olen joutunut taistelemaan sen eteen, että oireeni ja sairauteni otetaan vakavasti ja että kelpaan sairaan (ja sitä kautta tutkittavan, hoidettavan ja tuettavan) rooliin. Koko elämä on pyörinyt sairauden ja sairastamisen ympärillä, kun on ollut pakko tehdä jatkuvasti töitä sen eteen, että tulee kuulluksi ja pääsee tarvittaviin tutkimuksiin. Ihmekö tuo, jos sairastamisen arki on käynyt tutummaksi ja tavanomaisemmaksi kuin se arki, jota terveet ihmiset elävät? En minä silti ole "kotia" löytänyt sairastamisen maailmastakaan, vaellan sielläkin muukalaisena vailla nimeä ja diagnoosia. En kuulu vieläkään minnekään. Olen väleissä ja rajoilla, hahmoton ja nimetön, enemmän kotona sairaiden puolella, koska on pakko keskittyä "sairastamiseen" saadakseen hoitoa ja tutkimuksia, mutta yhä vahvemmin yritän kurkottaa terveiden maailman puolelle, sillä sinne haluan.

Niin, taisin olla kirjoittamassa siitä kurssista. Hermoiluni oli turhaa, kokoontumisessa oli mukava ja rento tunnelma ja osasin yllättävän hyvin sovittautua joukkoon. Ensimmäisellä kerralla ei vielä opittu uutta, vaan käytiin läpi kurssin tavoitteita ja kurssilaisten opetusta koskevia odotuksia. Odotan seuraavia tapaamisia ja tulevia kuvausretkiä varovaisen innostuneena. On ihanaa saada oppia uusia asioita ja huomata osaavansa ja kykenevänsä. On hienoa saada kehittää taitoja, joista on hyötyä sekä oman kuntoutumisensa kannalta (valokuvaus on minulle itserefletiota ja yksi itsehoidon keino), että ehkä sitten joskus siinä elämässä, joka tuolla jossain odottaa. On mukavaa kuulua johonkin joukkoon, jossa saa jakaa jonkin rakkaan asian ja antaa ja saada tukea ja kannustusta. Toivottavasti jaksan käydä kurssin loppuun, tänäänkin eilisillan riennot kostautuvat vuoren kokoisena väsymyksenä ja kuumeiluna. Luulen kuitenkin, että tässä hyödyt ylittävät haitat - olen valmis kärsimään fyysistä huonovointisuutta, jos saan siitä vastineena valoa, iloa, tukea ja toiveikkuutta.