vaakailua ja kiinni pitämisiä

Ei minun ole annettu pudota - kirjeet sairaaloista saapuvat lopulta ja sitovat minut jälleen osaksi jotain jatkumoa ja toiminnan punaista lankaa (vaikkakin kuinka pätkittäistä ja sotkuista ja haarautuvaa). Jotain tapahtuu, sittenkin, ja niin kauan kuin asiat ovat liikkeessä ja tapahtumisen tilassa, on toiveikkuutta.

Saapuvat, eivätkä yhtään liian aikaisin, sillä tällä viikolla voin huonommin kuin aikoihin. Kesäiset päivät kuluvat villasukat jalassa vällyjen välissä, nukutun päivän jälkeen jaksan ehkä, jos hyvin käy, piipahtaa kaupassa ostamassa ruokaa. Ei ole kyllä juuri nälkäkään, kuume vie ruokahalun, ja saan pakottaa itseni syömään. Ostan eineksiä, joihin en sorru kuin hätätapauksessa, mieluummin olisin syömättä kokonaan kuin laittaisin sisuksiini tuota kuraa, mutta parempi kai syödä edes jotain kuin ei mitään. Olisin luultavasti muuten elänyt hyvin vielä muutaman päivän kaurapuurolla, mutta hiutaleet loppuivat ja oli lähdettävä kauppaan. Kaupasta ostan myös lisää kaurahiutaleita, mikä on ehkä virhe, koska nyt on liian helppoa elää ensi viikkokin puurolla kunnon ruoan sijaan. No, ehkä puurokin on parempi kuin ei mitään.

Paitsi että ajattelin ensi viikolla voida jo paremmin ja jaksaa laittaa ruokaa ja elää vähän. Niin se yleensä menee, huonovointisuus menee jaksoittain ja aalloissa.

Nyt nukun päivät ja kerään voimia ja toivon, että oloni kohenee perjantaiksi, jolloin matkustan sinne, mistä luulin jo lopullisesti lähteneeni ja mistä kaikki alkoi, tutkimuksiin sairaalaan toiseen kaupunkiin. Täällä minun kaikille oireilleni ja tilanteelleni ei löydy ymmärtäjää ja tietäjää, vaikka sairaala on täälläkin suuri, vaan saan palata tuttuun hoitosuhteeseen, jatkumolle. Matkustaminen kyllä vähän pelottaa, en tiedä kuinka jaksan pystyssä pitkän päivän, on päästävä välillä vaaka-asentoon, jos aion pysyä koossa. Ehkäpä pakkaan mukaan telttapatjan ja pistän tarvittaessa pitkäkseni bussipysäkille tai poliklinikan käytävälle? Seuraavalle viikolle lupaillaan käyntiä myös uudelle lääkärille uudessa paikassa, siitä sentään selvinnen pystyasennossakin.

Huonovointisena tuntuu hankalalta jaksaa tarttua mihinkään, mutta pidän kiinni päätöksestäni tarttua edes kameraan, joka kiinnittää joksikin näkyväksi ja muistettavaksi edes pieniä hetkiä näistä ohi lipuvista, uneksi murentuvista päivistä. Ei huvittaisi yhtään, mutta siltikin kahdella kerralla kolmesta lasken kameran kädestäni hyvillä mielin, ilahtuneena siitä, että sysäsin itseni havaitsemaan tuon kauniin iltavalon, joka vastapäisen talon ikkunoiden kautta keittiöön laskostuu, tai ajattelemaan ajatuksen, joka ei olisi tullut kutsumatta.

Huonovointisuudesta huolimatta nyt on helpompaa olla kuin aiemmin. Kestän kyllä sairastamisen, kun tiedän, että minusta pidetään kiinni ja että minulla on itselläni keinoja sitoa itseni osaksi tätä kaikkea.