Väsymys on tällä hetkellä sekä ruumiin että mielen väsyneisyyttä. Viime viikko oli monin tavoin raskas, ja nyt olen taas tilanteessa, jossa tunnen joutuvani rakentamaan itseni joka päivä uudelleen jaksaakseni nousta sängystä ylös ja taivaltaa seuraavalle etapille, viikon päähän, tapaamiseen, joka tulee ratkaisemaan monta asiaa.
Tämä väsymys ja lamaannus, ja puhun nyt sen psyykkisestä puolesta, palauttaa mieleeni kesäkuun vuosi sitten - olo oli silloin samankaltainen, mutta kysymykset sen taustalla osin erit. En ole varma, kumpi on pahempaa, pelätä kuolevansa tai vammautuvansa jonkin kohtalokkaan sairauden takia, vai pelätä joutua vammautumaan tai kokemaan eräänlainen "sosiaalinen kuolema" ja yhteisen maailman ulkopuolelle putoaminen sen vuoksi, että hoitavilla ihmisillä ei ole välineitä, kykyä tai halua hoitaa ja auttaa ihmisiä, joiden sairaudet eivät asetu valmiiden tautinimikkeiden alle. Luulen, että jälkimmäinen asia on sittenkin raskaampi elää läpi, koska siinä on ainakin periaatteessa kyse ainakin osittain asioista, joille voitaisiin tehdä jotain, jos haluttaisiin.
Viikonloppu ja alkuviikko kuluivat syvänteen pohjalla, mutta nyt on jo hieman kevyempää. En ole tänään itkenyt vielä kertaakaan. Sysin itseäni toimintaan ja pienten mukavien asioiden äärelle, jotten jäisi vellomaan epätoivoon ja huoliin, joiden suremisesta etukäteen ei ole mitään hyötyä. Käyn suihkussa ja sekoitan pannukakkutaikinan turpoamaan sillä aikaa kun sienikiusaus tuoksuu uunissa. Kirjastosta mukaan löytynyt Kristiina Wallinin uusin (pidin hänen esikoisestaan kovasti) odottaa lupiinien kanssa keittiön pöydällä ruoan valmistumista.
Juuri nyt on aika hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti