toipilas

Haluan ymmärtää itseni toipilaana, joka on etsimässä keinoja toipua sairaudesta ja kaikesta siitä, mitä pitkäaikaiseen sairastamiseen liittyy, ja sellaiseksi yritän itseäni rakentaa, vaikka asia ei ole ihan yksinkertainen, kun kyseessä on sairaus, jolla ei ole nimeä eikä siten myöskään ennustetta. Tiedän vain, että sairastan sellaista tautia, joka uhkaa tällä hetkellä ainakin näkökykyäni (ja on jo vahingoittanut sitä jossain määrin pysyvästi) ja jonka synnyttämät muut oireet estävät tavanomaisen arkisen elämän, eikä kukaan tiedä varmasti, tulenko tästä pääosin paranemaan vai onko kyseessä etenevä sairaus. En siis oikeastaan myöskään tiedä, tarkoittaako toipuminen tässä pyrkimystä paranemiseen ja paluuseen elämään sellaisen kaltaisena kuin se oli ennen, vai tarkoittaako se toipumista siitä shokista, jonka ajatus terveydestä ja tavanomaisesta arjesta luopumisesta sekä kaikesta siihen liittyvästä synnyttää, ja sopeutumista uudenlaiseen arkeen.

Olipa tuo asia niin tai näin, niin sen tiedän ainakin varmasti, että reilun parin vuoden tutkimusrumban ja diagnoosin etsimisen jälkeen koen odottaneeni jo riittävästi - on aika siirtyä eteenpäin ja opetella elämään näillä eväillä, jotka minulle on nyt annettuna. On aika keskittyä nauttimaan niistä asioista, joihin yhä kykenen, ja rakentamaan elämää ja uutta minääni niiden varaan, sen sijaan että surisin jatkuvasti sitä, mitä olen menettänyt. Voi olla, että paranen ja säilytän ainakin suurimman osan toimintakyvystäni, mutta yhtä mahdollista on, että näiden päivien jälkeen on edessä vain heikompaa vointia - miksi siis en yrittäisi tarttua tähän hetkeen ja elää parhaan kykyni mukaan? (Ja onhan myös niin, että mitä aktiivisemmin hyvinvointiani rakennan, sitä pidempään saan nauttia mahdollisimman terveistä päivistä.)