Perjantaina päätin ottaa aikalisän kaupunkielämästä ja suunnata viikonloppulomalle maalle metsän laitaan. Jälleen kerran siellä saunalta pimeässä kävellessäni, kirkasta tähtitaivasta ihaillessani mietin, että voisihan sitä elää toisinkin, hiljaisuudessa, havupuiden tuoksun keskellä, nauttien puusaunan leppeistä löylyistä ja rauhallisista, mietiskelevistä kävelyistä metsässä. Olisi tilaa hengittää ja katseelle laskostua, kuulisi omat ajatuksensa.
Yksinolossa, itse valitussa sellaisessa, on voimaa. Tarvitsen paljon omaa tilaa ja rauhaa. Joskus mietin vammautumisen mahdollisuutta ja sitä, millaista elämä olisi, jos ei kykenisikään toimimaan ja liikkumaan omin voimin, ja ehkä eniten minua pelottaa ajatus siitä, että olisin pakotettu jatkuvaan sosiaalisuuteen eikä minulla olisi enää tätä omaa tilaa ja rauhaa. Osaisinkohan olla ja hengittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti