puheluista

Tässä sairastelutouhussa on ollut ainakin yksi hyvä puoli: olen päässyt lähestulkoon eroon puhelinkammostani. Tämä homma vaatii sen verran paljon asioiden selvittelyä puhelimitse, että nykyään hoitelen sujuvasti luurin kautta asian kuin asian. Toisin oli ennen, silloin asiointipuhelut saivat äänen tärisemään ja vatsan kipristelemään. Joku piirre puhelimessa puhumisessa häiritsee edelleenkin, ehkä sen kasvottomuus - on hankalaa keskustella, kun ei pääse lukemaan toisen elekieltä, vaan on tulkinnoissaan jotenkin hataralla pohjalla, mikä tarkoittaa, että väärinymmärrysten mahdollisuus kasvaa... ja jos on itse siinä keskustelussa jotenkin kysyvässä tai pyytävässä asemassa, kuten useimmiten eri (kasvottomien) instituutioiden kanssa asioidessa on, tuntee itsensä jo valmiiksi vähän pieneksi ja epävarmaksi, jota puhelun kasvottomuus sitten vielä korostaa. Kyse taitaa olla paljolti siitä vakuuttamisen vaatimuksesta, joka tuollaisiin asiointipuheluihin liittyy; on saatava linjan toisessa päässä olija jotenkin vakuutetuksi oman asiansa oikeutuksesta ja tärkeydestä. Vakuuttaminen ja keskusteleminen on paljon helpompaa, kun ollaan kasvotusten ja silmikkäin, kaikki kommunikaatiokanavat käytössä ja toinen siinä vastapäätä, ihmisenä. Kasvokkain toisen ihmisen joutuu ottamaan vakavammin.

Mutta, nykyään siis puhelimessa puhuminenkin sujuu. Olen tullut vahvemmaksi ja rohkeammaksi, itsevarmemmaksi. Etenkin sairasteluun liittyvien asioiden hoidossa olen tietyssä mielessä oman tilanteeni paras tuntija enkä arastele "auktoriteettien" kanssa asioimista. Ja kun tunnen itseni varmaksi asiani suhteen, eivät sanani mene puhelimessakaan solmuun, vaan saan esitettyä asiani vakuuttavammin. En hätkähdä enää samalla tavoin kuin ennen väärinkäsitysten mahdollisuuksia, vaan olen valmis vääntämään samaa asiaa vaikka sata kertaa, kunhan se saadaan selväksi (toinen osapuoli tosin harvemmin on tähän valmis). Osaan ottaa asioista selvää, puolustautua ja vaatia oikeuksieni toteutumista eri tavoin kuin aiemmin. Minussa on uudenlaista lujuutta ja peräksiantamattomuutta. Joskus pelkään, että se muuttuu kovuudeksi. En haluaisi muuttua kovaksi. Haluaisin osata olla vahva, mutta taipuisa. Vahva tavalla, joka tarkoittaa kykyä uskaltaa olla heikko ja tarvitseva - kykyä uskaltaa olla ihminen. Haluan osata ja uskaltaa olla kyllin vahva pyytääkseni apua ja tukea silloin, kun sitä tarvitsen.

Tätä kaikkea olen harjoitellut viime aikoina ja tulen jälleen harjoittelemaan, kun kohta otan puhelun sairaalan isohkolle päällikölle ja esitän itselleni oikeutta parempaan hoitoon minua huonosti hoitaneen lääkärin vaihdoksen kautta.