Joulu pentele uhkaa keskeyttää hyvin käyntiin päässeen tutkimusprojektini metagenomiikan parissa. Kuinka mieluusti jatkaisinkaan VDR-reseptoriasian pohdiskelua, mutta järki ilmoittaa, että ehkäpä olisi hyvä näin kahta päivää ennen aattoa aloittaa jouluvalmistelut. Tässä asunnossa ei todellakaan tuoksu tänä(kään) jouluna mäntysuopa ja joulutortut, ja ne harvat lahjatkin, jotka aion hankkia, odottavat vielä noutamistaan (muutama idea sentään jo on). Koskapa vietän aaton toisaalla enkä ole muutenkaan varsinaisesti jouluihmisiä, en jaksa ottaa asiasta paineita. Lahjat haen huomenna, ne ovat keveitä kantaa, sillä aion lahjoittaa elämyksiä ainaisen tavaran sijaan, ja aattona saan käydä valmiiseen pöytään tuttuun seuraan, jossa saan olla oma väsynyt itseni. Olisi toinenkin joulupöytä, johon mennä, olisi kyllä, periaatteessa, mutta sairasteluni ja suhtautuminen siihen ja minuun on saanut aikaiseksi sen, että sen pöydän ääreen en hakeudu. Vielä vuosi sitten tuo asia satutti, mutta nyt ei enää, ei juurikaan. Olen lopultakin oppinut hyväksymään sen, että joidenkin ihmisten suhteen on vain viisainta luovuttaa.
Sen sijaan huolta kannan ystävästä ja hänen joulustaan, hänen jaksamisestaan. Neljänkymmenen vuoden iässä sydänkohtaus, avioero ja uuteen kotiin muuttaminen, viikon kuluessa, aivan joulun alla, ja nyt, yksin, tyhjässä kodissa, vielä vieraiden seinien sisällä, kaiken sen surun ja avuttomuuden sekä riittämättömyyden tunteiden kanssa. Toivon kovasti, että hänellä on joku, jonka luokse mennä. Toivottavasti meillä kaikilla on joku, jonka luokse mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti